Rukan maailmancup tarjosi tänä vuonna monipuolisen läpileikkauksen pohjoismaisten lajien nykytilasta: yleisöjuhlan ja urheilullisten pettymysten rinnalla koettiin nopeita säätilan heilahduksia, äärimmäisen liukkaita latuja, kovasanaista kritiikkiä ja peruutettuja mäkikisoja. Talviurheilussa on sopeuduttava yhä arvaamattomampiin ja vaikeampiin olosuhteisiin. Kuka kertoisi sen myös urheilijoille?
Tämän vuoden Rukan maailmancup-kisat muistetaan yleisömenestyksestä, totutun hyvästä kisatunnelmasta ja perinteeksi käyneen vaisusta suomalaispanoksesta. Oman lisänsä toivat ennen kaikkea vaihtelevat sääolosuhteet. Viimeksi mainittuun liittyen mieleen jäävät myös urheilijoiden lähes yhteen ääneen esittämä harvinaisen voimakas kritiikki ja pettymyksen purkaukset olosuhteista.
Amanda Saari laittoi jopa lauantain kohtuullisessa kelissä hiihdetyn sprintin alkuerän heikon starttinsakin – sauvan juututtua lumeen – reippaasti kisajärjestäjän kontolle todeten, että ”järjestäjän pitäisi taata kaikille tasavertaiset olosuhteet”. Rukan suomalainen ykkösnimi ja Milanon harvalukuiseen suomalaisten mitaliehdokkaiden joukkoon kuuluva Ilkka Herola manasi Aamulehdelle radan olleen sunnuntaina ”kertakaikkisen karmeassa kunnossa”. Krista Pärmäkoski kertoi V-tyylille pelänneensä enemmän kuin koskaan. Myös norjalaistähdet intoutuivat heiluttelemaan sanan säilää Ilta-Sanomille. Johannes Kläbon mukaan olosuhteet olivat ”perseestä”, ja Mattis Stenshagen olisi halunnut käyttää kypärää.
Samaan aikaan kun urheilijat osoittivat mixed zonella tuohtumustaan, iso joukko vapaaehtoisia teki ympäripyöreätä päivää latuja kunnostaen. Latua työstäneet talkoolaiset eivät pystyneetkään peittämään närkästystään urheilijoita kohtaan. V-tyylille annettujen kommenttien sisältö voidaan tiivistää ihmettelevään kysymykseen: “Milloin kasvatimme urheilijoita, jotka eivät ymmärrä hiihdon olevan ulkoilmalaji vaihtelevine olosuhteineen?”
Jos Rukan hiihtobaanaa ja järjestäjiä kohtaan osoitettu kritiikki pääsi yllättämään rajuudellaan, mäkihypyssä tutuiksi tulleet tuuliongelmat ja kisojen peruutukset kuitattiin mixed zonella huomattavasti rauhallisemmin. Tuttuun tapaan sunnuntain mäkikisan peruuntumisesta revittiin toki otsikoita sen aiheuttamien tulonmenetysten takia. Toivottavasti sentään tähän riskiin on jo vihdoin opittu sopeutumaan ja huomioimaan se Hiihtoliiton talouden suunnittelussa ja budjetoinnissa. Aina kannattaisi jättää yhden mäkikisan verran media- ja markkinointituottoja huomioimatta tilikauden talousarviossa. Mitään talousmenetyksiä ei ole, jos ei epävarmoja tuloja ylioptimistisesti budjetoi.
Urheilijoiden turvallisuus menee tietenkin kaiken edelle, mutta lajien ja erityisesti niiden arvokisojen hankalillakin olosuhteilla ja niihin liittyvillä tarinoilla ja sattumuksilla on pysyvä paikkansa lajien historiankirjoissa ja fanien mielissä – ja ylipäätään lajien DNA:ssa. Marjo Matikainen ja ”havuja, perkele!” Obertsdorfin MM-kisoissa 1987, Matti Nykänen ja Holmenkollenin hernerokkasumu 1982. Tulevaisuudessa pohjoismaisten lajien olosuhdehaasteet ja -spekulaatiot ja niiden osuus kisatarinoista vain kasvavat. Tänä vuonna Rukalla koetut säätilavaihtelut ja ääriolosuhteet tulevat yleistymään.
Myös lumivarmalla Rukan alueella lumipeitteisten päivien määrä marraskuussa vähenee vuosi vuodelta. Gaia Consulting Oy:n / Sweco Finland Oy:n ja Ilmatieteen laitoksen vuonna 2024 laatimassa Ilmastonmuutokseen sopeutuminen Koillismaalla (ISKO) -hankkeen loppuraportissa arvioidaan lämpötilatilastojen ja ilmaston lämpenemisen skenaarioiden avulla, miten lumentulon siirtyminen myöhemmäksi tekee alkutalven lumitilanteesta Koillismaalla aiempaa epävarmemman:
”Tämä koskee ennen kaikkea marras–joulukuuta. Talvien leudontuminen vaikuttaa myös lumipeitteen ominaisuuksiin. Kuiva pakkaslumisade harvinaistuu, sen sijaan raskasta märkää lunta ja vettäkin sataa aiempaa useammin ja runsaammin. Talvisten vesisateiden yleistyminen voi kasvattaa jäisen lumipeitteen esiintymistä. Myös jäätävän vesisateen arvioidaan yleistyvän.”
Kovasta kritiikistä huolimatta jäisellä lumipeitteellä Rukalla sunnuntaina kisatut yhteislähdöt sujuivat ilman suurempia ongelmia tai kolareita. Molemmat kilpailut olivat myös urheilullisesti mielenkiintoista ja jännittävää seurattavaa alusta loppuun. Eivätkä kaikki urheilijat yhtyneet kilpalaulantaan siitä, kuka pystyy kritisoimaan olosuhteita, rataa tai järjestäjiä jyrkimmin sanakääntein.
Perinteistä talviurheiluymmärrystäkin vielä löytyi. Miesten kisan nelonen Martin Löwström Nyenget antoi Ilta-Sanomien haastattelussa tunnustusta kisajärjestäjille ja totesi pitoa löytyneen, vaikka latu oli paikka paikoin jäinen. Kisan kakkonen Einar Hedegart ei pitänyt latua vaarallisena vaan kokonaisuutena ihan hyvänä. Hedegart myös kuittasi kriitikoille, että jos latu tuntui vaaralliselta, pitää vaan harjoitella enemmän. Yksi neljästä naisten kisan suomalaiskeskeyttäjästä, Eveliina Piippo, arveli, ettei jäisellä baanalla kisaaminen ylipäätään kuulu suomalaishiihtäjien vahvuuksiin ja että asialle pitäisi tehdä jotain.
Vaihtelevat ja hankalat sääolot ovat jo nyt enemmän sääntö kuin poikkeus pohjoismaisissa hiihtolajeissa. Ilmastonmuutoksen myötä ne tulevat yleistymään ja muuttumaan yhä vaikeammiksi. Usein kisataan sohjossa, välillä jäisillä ja huippunopeilla baanoilla, yhä harvemmin pakkaslumella. Se vaatii jatkuvaa sopeutumista niin urheilijoilta, huollolta, kisajärjestäjiltä kuin yleisöltäkin.
Tämän vuoden maailmancupin kritiikkivyörystä huolimatta Rukan näkökulmasta ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat olosuhdehaasteet tarkoittavat ennen kaikkea kilpailuetua verrattuna eteläisemmän Suomen, muiden Pohjoismaiden ja erityisesti Keski-Euroopan hiihtokeskuksiin. Niissä lumimäärät vähenevät ja ääriolosuhteet yleistyvät huomattavasti enemmän ja nopeammin kuin Koillismaalla.
Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi V-tyyli.org – Nordic Sports New Media
Planican lentomäessä viime maaliskuussa loukkaantunut mäkihyppääjä Eetu Nousiainen on palannut mäkeen ja saa tämän kauden kansainvälisen tulikasteensa tulevana viikonloppuna Continental Cupin osakilpailussa Lillehammerissa. Mutta millaisen polun Eetu on kulkenut ja mitä hän arjestaan ja mäkihypystä ajattelee? Annetaan Eetun itse kertoa.
En ole urallani koskaan aiemmin loukkaantunut tällä tavalla. Edellisen kerran sain kolhua vuonna 2013mutta silloin selvisin pelkällä levolla ja kuntoutuksella. Viime keväänä Planican lentomäessä tapahtunut loukkaantuminen oli osin pehmeän alastulon ja huonon tuurin yhdistelmää, mutta toki olisin itsekin voinut ehkä hieman ottaa sen alastulon tarkemmin. Sukseni osui alastulossa jääpalloon, ja siinä sitten menetin suksien hallinnan ja kaaduin. Seuraukset olivatkin sitten kovat. Polven eturistiside katkesi, ja sisempi kierukka repesi.
Viime kesä ja syksy ei ollut helppoa aikaa henkisesti. Mäkihyppääjän ammatissa menestyminen, ja oikeastaan ne tulotkin, kun mäkihypyssä perustuvat siihen, että reissataan, kisataan ja kisoissa pärjätään. Kesä ja alkusyksy sujuivat kuntoutuksen merkeissä, syyskuusta alkaen on jo voitu puhua harjoittelusta. Hyppäämään pääsin vasta nyt talven lumilla. Olen harjoitellut koko ajan muun joukkueen mukana. Toki minulla on enemmän vapauksia aikataulutuksen ja harjoitusten sisällön suhteen, kun fysiikkaharjoittelua on jouduttu hieman soveltamaan.
Uusi valmentajamme Igor Medved on tuonut mukanaan tietysti uusia elementtejä harjoitteluun, ja joitakin harjoitteita on vaihtunut. Toki sinällään tässä lajissa ne tietyt perusperiaatteet säilyvät aina. Harjoittelussa olen saanut joitakin uusia ahaa-elämyksiä uuden valmentajamme myötä, mutta itse asiassa jo viime kaudella itsekin mietin, että haluan lähteä uudella tavalla rakentamaan tekniikkaa. Toki en ihan ajatellut, että loukkaantumisen kautta joutuisin uutta rakentamaan.
”Etkö haluaisi mäkihyppykouluun, kun muutenkin pompit joka paikasta?”
Aloitin mäkihypyn 9-vuotiaana vuonna 2006. Äiti minut Puijolle seuran mäkikouluun houkutteli kysymällä, että ”etkös kokeilisi tuota mäkihyppyä, kun muutenkin pompit joka paikassa?”. Siihen asti olin ajanut motocrossia, lasketellut ja skeitannut.
Nykyisistä hyppääjistä Herolan Ilkka ja Kavilon Henri pyörivät samoissa treeneissä ja kisoissa vaikka Siilinjärveltä olivatkin. Toki valtaosa sen aikaisista hyppykavereista on jo lopettanut. Mäkihypyssä tahtoo vähän käydä niin.
Juniorina mieli tämän lajin suhteen vaihtelee, niin kuin lapsilla usein tekee. Monta kertaa motivaatio oli vähissä, ja aioin lopettaa, mutta aina valmentajat ja vanhemmat saivat pään kääntymään. Sitten lukion ensimmäisellä luokalla päätin, että kun tämä näyttää sujuvan ja pärjäänkin, niin katsotaan tämä kortti nyt loppuun asti. Niihin aikoihin alkoi myös vakavampi harjoittelu kaksi kertaa päivässä ja tuli itsellekin olo, että olen urheilija, eikä kyseessä ole enää pelkkä harrastus.
Hyppääminen ei tunnu työltä. Koskaan ei ole harmittanut lähteä treenaamaan, vaan nautin harjoittelusta. Nytkin raskaina hetkinä loukkaantumisen myötä oli kiva treenata, kun tiesi, että jokainen päivä ja jokainen treeni vie lähemmäs hyppäämistä, ja tietää, että kohta saa taas tehdä sitä mitä rakastaa.
Usein urheilijoilta kysytään, onko valintojensa takia joutunut ”luopumaan” jostain, mistä muut samanikäiset pääsevät nauttimaan, mutta niin en ole koskaan kokenut. No, tässä loukkaantumisessa on tietysti ollut sellainen ”hopeareunus”, että olen päässyt pari kertaa ensimmäistä kertaa ihan oikealle lomalle. Oli mukavaa päästä velipojan kanssa syksyllä käymään Thaimaassa – vaikka ei sekään pelkkää lököttelyä ollut. Ensimmäisen viikon pidin vapaata mutta sitten jatkoin sielläkin harjoittelua, kävin salilla ja lenkillä ja rannalla tein loikkia. Siinä vaiheessa treeni toki oli vielä enemmän kuntouttavampaa.
Talous tiukalla
Aika niukkaahan tämä urheilijan talous on. Vuodessa kulut lienevät noin 25 000 euroa, kun laskee ihan kaiken eli asumisen, ruuan ja urheilun kulut. Managerini Henna Pöri-Myllyniemen avulla olemme onneksi saaneet hankittua jonkin verran yhteistyökumppaneita. Saan apua myös muutamilta nimettömiltä tukijoilta, jotka haluavat auttaa minua urallani eteenpäin. Ja onhan sekin totta, että osa tuloista tulee työttömyyspäivärahasta. Se on sitä urheilijan arkea Suomessa.
Eihän se helpota, että tästä hommasta joutuu kilpailujen osalta vielä maksamaankin. Maailmancupissa ja Continental Cupissa tällä kaudella urheilija joutuu maksamaan 200-250 euron omavastuut jokaiselta viikonlopulta. Näitä kustannuksia ei tule, mikäli omavastuita saadaan yhteistyökumppaneiden tuella katettua.
Muiden maiden joukkueisiin verrattuna resurssimme ovat heikommat. Kyllähän se raaka fakta on, että löysää rahaa meillä ei ole. Isoilla mäkihyppymailla, kuten Puolalla, Saksalla ja Itävallalla on tietenkin enemmän rahaa käytettävissä kehitystyöhön. Meidän pitää jo hyppypukujenkin kohdalla tarkkaan miettiä, mitä niiden kanssa kokeillaan. Kovin kevyesti ei heitetä 200 euron hyppypukua kaapin nurkkaan.
Kuten joillakin ulkomaisilla huipuilla, minulla ei suksisopimusta ole. Suksien kohdalla mahdollista rahapalkkiota enemmän on merkitystä sillä, että löytyy juuri itselle sopiva suksipari. Aiemmin minullakin on ollut se ongelma, etten ole löytänyt juuri sellaista suksiparia, jonka olisin halunnut ja johon olisi ollut luottoa. Itseluottamus ja ”korvien väli” on mäkihypyssä suuressa roolissa, ja jo tunne siitä, että sukset ovat ihan hyvät mutta eivät täydelliset, voi heikentää suoritusta ja itseluottamusta.
Painosta ja sen ”vartioinnista”
Julkisuudessa on jonkin verran kohistu mäkihyppääjien painonpudotuksesta. Ja onhan se ihan fakta, että me suomalaiset olemme isossa kuvassa raskaampia hyppääjiä kuin monet muut. Välttämättä tämä ei koske kaikkia yksittäisiä urheilijoita, mutta Igorin myötä hyppääjien painoon on kiinnitetty huomiota. Jokaiselle on määritelty omat henkilökohtaiset tavoitteet painossa. Jonkun tavoite on -7 kg ja jollain toisella kenties vain puoli kiloa. Minäkin aloin viime kesänä seurata ravintoasioita ravintovalmentajan kanssa, jotta painoa saadaan hieman alas mutta järkevällä tavalla, niin että ravintoa kuitenkin kertyy riittävästi. Syön mielestäni nyt ihan normaalisti, aineenvaihdunta toimii ja painokin on tippunut.
Mäkihypyn arvostus Suomessa huolettaa
Mäkihyppyä ei enää arvosteta Suomessa kuten joskus aikaisemmin. Arvostuksen puutteesta kertoo paljon sekin, että Kuopiossa puskaradion perusteella yleinen mielipide tuntuu olevan, että Puijon hyppyrimäet pitäisi räjäyttää. Ihmiset luulevat, että mäkihypyn harrastajia pitäisi olla, ja on ennen ollut, tosi paljon. Mäkihypyn harrastajamääriä on turha verrata esimerkiksi jääkiekkoon. Minulla onkin ollut tässä pieni projekti, varsinkin sinä aikana, kun en vielä itse päässyt hyppäämään, niin koitin joka suuntaan myllyttää ja tuoda mäkihyppyä esille, erityisesti sosiaalisen median kautta. Minulla on 8600 seuraajaa Instagramissa, joista noin puolet on puolalaisia. Pitäisi saada enemmän myös suomalaisia seuraajia. Puolassa kyllä seurataan tarkasti mäkihyppyä ja tunnetaan laji ja hyppääjät, mutta Suomessa on sen suhteen tekemistä. En ole varmasti vielä osannut hyödyntää kaikkia sosiaalisen median ja suuren seuraajamäärän mahdollisuuksia esimerkiksi yritysyhteistyön suhteen.
Tavoitteet korkealla
Tällä kaudella MM-kisat on totta kai sellainen tapahtuma, johon haluan mukaan. Minulla on itse asiassa nyt hyvä fiilis tekemisen suhteen. Sain tehdä koko syksyn ihan normaalia tekniikkatreeniä usean kuukauden ajan. Hyppäämistä pronssia tuoneissa paluukisoissa, suurmäen SM-kisoissa Lahdessa 12.1. ei voi vielä kuitenkaan verrata kansainväliseen tasoon. Rehellisesti sanottuna, jos en olisi ollut pallilla, se olisi ollut kyllä pettymys. Tunsin, että kroppa ja tekniikka on nyt sen verran hyvässä kunnossa, että niiden pitikin riittää helposti muille Lahdessa – kun tässä on tullut seurailtua muiden hyppääjien touhuja. Eli näillä näkymin on hyvät mahdollisuudet päästä kiertämään maailmancupia tällä kaudella. Veikkaan, että kun pääsen mäkeen, niin homma lähtee rullaamaan hyvin myös kansainvälisellä tasolla. Tavoitteena on ja uskon, että olen kauden jälkeen suomalaisista korkeimmalla maailmancupin pisteissä – yhdessä kisareissujen kämppäkaverini Niko Kytösahon kanssa.
Maailmancupin osakilpailu Oberstdorfin lentomäessä keväällä 2022 on oman urani tähänastinen kohokohta. Olin siellä ensimmäisen kierroksen jälkeen toisena ja lopulta sijoituin kahdeksanneksi. Koko uraa ajatellen olisin tyytyväinen, jos saavuttaisin olympiakultaa. Olympiakulta on päätavoite, mutta sitäkin kovempana saavutuksena pidän maailmancupin kokonaiskilpailun voittoa. Siinä ne on, kaksi päätavoitetta, jotka haluan saavuttaa. Oma päätavoite on Milanon vuoden 2026 olympialaisissa.
Sekin vaihtoehto on käynyt mielessä, että muutosta ja oppia on tarvittaessa haettava vaikka ulkomailta. Nikon ratkaisu Itävaltaan lähdöstä oli hyvä veto. Ei ainakaan jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, eikä tarvitse myöhemmin harmitella, että eipä tullut sitäkään kokeiltua. Puolisolleni jo puolileikilläni heitinkin, että jos Milanosta ei tule mitalia, niin sitten lähdetään itsekin hakemaan vauhtia ulkomailta. Mutta katsotaan nyt ensin sinne 2026 olympialaisiin asti, ja miten sen jälkeen jatketaan. Minulla ei ole vielä kiire mihinkään muuhun hommaan.
Kun ura joskus päättyy, jään varmasti kaipaamaan eniten mäkihyppy-yleisöä ja kaikkia hienoja ihmisiä, joihin on saanut tutustua näissä hommissa. Osan kanssa jäädään toki varmasti yhteyksiin myös uran päättymisen jälkeen. Ja tietenkin reissumiehenä tulee varmasti ikävä kaikkia eri paikkoja, joissa on päässyt käymään ja joihin on saanut tutustua. Mutta nyt ei ole kuitenkaan vielä aika pohtia uran jälkeisiä asioita tämän enempää.
Vastuullisuustyö hiipii hitaasti urheilutapahtumiin. Kansainvälinen hiihtoliitto FIS antaa kilpailujärjestäjille ympäristökysymyksissä vain väljät velvoitteet. Rukan maailmancup-organisaatio on kuitenkin ottamassa oma-aloitteisesti reippaita askelia kestävän kehityksen polulla.
Ruka Nordicin tapahtumapäällikkö Jarkko Ruhanen katsoo huojentuneena Rukan hiihtostadionin yleisömerta. Lippuja on viikonloppuna myyty edellisvuotta enemmän. Ladulla ja mäessäkin on nähty muutama suomalainen valopilkku.
Rukan maailmancupin toteutusta ohjaavat kansallisen lainsäädännön lisäksi kilpailusäännöt ja tiukat kaupalliset sopimusvelvoitteet. Näiden lisäksi Koillismaalla on herätty myös omaehtoiseen vastuullisuustyöhön. Ensimmäistä vuottaan tapahtuman vetovastuussa oleva Ruhanen kertoo, että kisaorganisaatio on tietoisesti pyrkinyt huomioimaan vastuullisuuden ja kestävän kehityksen osa-alueet. ”Tiedostamme sosiaalisen vastuumme yhteisössä. Tapahtuma ei olisi mahdollinen ilman 700 vapaaehtoisen panosta”.
Rukalla on osattu hyödyntää myös oppilaitosyhteistyötä. Tapahtuman takana oleva Kuusamon Erä-Veikot toteuttaa sosiaalista vastuutaan esimerkiksi tarjoamalla työmahdollisuuksia pitkäaikaistyöttömille. Enemmänkin olisi vielä tehtävänä. ”Esteettömyyden parantamisessa Rukan stadionilla riittäisi vielä työsarkaa”, Ruhanen myöntää. Koillismaalaisessa tapahtumaorganisaatiossa näkyy myös kansainvälisyys. Kaikkiaan 17 kansallisuutta on edustettuna, ja vapaaehtoisiakin tulee eri puolilta Eurooppaa.
Vastuullisuutta Ruka Nordic toteuttaa myös erityisellä whistleblowing-kanavallaan, jonka kautta tapahtumakävijät voivat ilmoittaa anonyymisti esimerkiksi ympäristörikkeistä, häirinnästä tai muusta epäasiallisesta käytöksestä. ”Ilmoituksia ei ole tullut”, toteaa Ruhanen tyytyväisenä.
Vastuullisuus on valinta, joka myös maksaa. Tapahtuman taloudellista vastuuta/tulosta ja ympäristövastuuta ei kannata nähdä keskenään ristiriitaisina tavoitteina. Ympäristövastuullisuus on megatrendi taloudellisestakin näkökulmasta. Rima nousee ja kilpailu kovenee koko ajan elämystaloudessa myös tässä teemassa. Asiakkaiden, tapahtumakävijöiden, odotukset ovat keskimäärin yhä vaativampia. Ympäristövastuullisuus on tapahtumalle vetovoimatekijä, ja siihen uskotaan myös Rukalla. Vastuullisuuteen liittyy myös tapahtuman laaja yritysyhteistyö. Yritysmaailmassa vastuullisuus on noussut strategiseksi kärjeksi jo vuosituhannen alussa, ja se huomioidaan urheiluun ja urheilutapahtumiin liittyvässä yhteistyössä.
Suuren urheilutapahtuman vastuullisuuden toteuttaminen käytännössä on vaativa tehtävä. Erityisen vaativaa se on huonojen liikenneyhteyksien päässä sijaitsevassa pohjoisessa talviurheilutapahtumassa, kävijöiden saapumisen tapahtumapaikalle muodostaessa ison siivun tapahtuman hiilijalanjäljestä. Rukalle tullaan omilla autoilla tai lentäen. Ruhanen kertoo, että saavutettavuuteen yritetään vaikuttaa koko ajan ja käydään keskusteluja esimerkiksi Finnairin kanssa. ”Joukkueet lentävät Rovaniemelle ja Ouluun, josta ne haetaan linja-autoilla Rukalle. Totta kai siitä tulee palautetta. Tuossa olisi lentokenttä lähempänäkin”.
Ylipäätään logistiikaltaan pohjoismaisten lajien maailmancup-tapahtuman järjestämiseen vaadittava koneisto ja infrastruktuuri on raskas: latujen teko, säilölumi, lumetus, tv-tuotanto, kalustorekat, sähkönkulutus, ihmismassat. Tapahtuman kokonaishiilijalanjälki on mittava. Sen pienentämisen osalta Ruka Nordic -organisaation tehtäväksi jää tapahtuman oman toiminnan kehittäminen. Siihen Rukalla on nyt päätetty panostaa. Tapahtumalle haettuun Ekokompassin ympäristösertifikaattiin liittyvää auditointia tehdään kisojen aikana. Ruhanen kertoo tyytyväisenä, että auditoinnit ovat sujuneet hyvin, ja sertifikaatti saadaan joulukuussa.
Tampereen SM-hiihdot on hiihdetty. Palkintopallille nousi tuttuja nimiä, ja makkaran hinta metsäkahviossa oli seurannut markkinoiden yleistä inflaatiokehitystä. Mutta kertooko tapahtuma laajemmasta hiihdon ja hiihtokulttuurin muutoksesta?
Tampereen SM-hiihtojen järjestelyistä vastannut Tampereen Pyrintö osoitti, että talkootyö ja yhteisöllisyys ei ole Suomesta – päinvastaisista puheista huolimatta – kuollut. Yhteensä 200 talkoolaista työskenteli pitkiä päiviä ennen kisoja ja niiden aikana, jotta niin urheilulliset kuin yleisön puitteet saatiin erinomaiselle tasolle. Tyttärensä ampumahiihtoharrastuksen myötä talkoisiin tullut Kari Rantalainen kertoi kolanneensa parin päivän ajan lunta metsästä, jotta Kaupin rata saatiin kisakuntoon. ”Kyllä meitä talkoolaisia tarvitaan. Seura joutuu kuitenkin maksamaan järjestelyoikeuksista pitkän pennin. Jokaisen panos on tärkeä, jotta seuran varainhankinnallinen tavoite onnistuu”, leveästi hymyilevä hiihtoisä arvioi.
Onnistunut SM-viikonloppu nosti Tampereen kertaheitolla mukaan keskusteluun lähivuosien suomalaisista merkittävien hiihtotapahtumien isäntäkaupungeista. Tampereen kaupunki heitti vettä myllyyn ilmoittamalla tavoittelevansa saman tien jopa sprinttikisojen maailmancup-tapahtumien isännöimistä. Ehdotusta on jo käsitelty ja kommentoitu runsaasti lehtien palstoilla, joten ei siitä sen enempää. Vahvan urheilu- ja tapahtumakaupungin ja kasvukeskuksen aktiivisuus ja aloitteellisuus hiihtourheiluun liittyen on pelkästään tervetullutta ja kiitoksen paikka – varsinkin kun aktiivisuuteen liittyy myös maan kakkoskeskuksen tekemä peräti yli 10 miljoonan euron investointi pesäpallo- ja kansainvälisten hiihtotapahtumien isännöinnin mahdollistavaan hiihtostadioniin.
Tampereen kisaviikonlopun annin innoittamana onkin hyvä pohtia sitä, mikä on hiihdon tila ja paikka etelän kasvukeskuksissa, ja toisaalta, pysyykö hiihto nopean kaupungistumiskehityksen vauhdissa mukana. Ovatko ilmastonmuutos ja väestörakenteen muutos ajamassa hiihtoa muutenkin metsistä ja pikkupaikkakunnilta kasvukeskuksiin? Yleisömäärä ja tunnelma Kaupin maastoissa ja stadionilla kertoi siitä, että kilpahiihdon tulevaisuus on todellakin kaupungeissa. Hiihtäjät olivat innoissaan ja jopa yllättyneitä tunnelmasta ja äänekkäästä kannustuksesta stadionilla ja ladun varressa. Maastohiihdon haasteista ja heikosta asemasta pelkästään hiihtolajien joukossa kertoo se, että hiihtäjät ovat jo tottuneet kisaamaan lähes tyhjillä hiihtostadioneilla myös maailmacupissa (jos nyt varsinaisista “stadioneista” voidaan monissa tapauksissa edes puhua) – puhumattakaan, että latujen varsilla kuulisi kannustusta. Samaan aikaan ampumahiihdon maailmancup-tapahtumat vetävät Saksassa enemmän yleisöä kuin F1-osakilpailut.
Voisiko juuri kaupungistuminen olla yksi ratkaisu maastohiihdon kiinnostavuuden kasvattamiseen ja uudistamiseen? Lisää kaupunkitapahtumia: kisoja jalkapallostadioneille, keskustoihin, puistoihin, kaupunkimetsiin – latuprofiileista liikaa välittämättä? Vai tarkoittaisiko tämä sitä, että myös ympäristöarvoista välittämättä?
Lähes yhtä innokkaasti kuin hiihtäjät hehkuttelivat Kaupin tunnelmaa he myös kritisoivat Kaupin latuja niiden helppoudesta. Suurin osa oli sitä mieltä, että Kaupin maastot eivät täytä maailmancupin vaatimuksia – joidenkin mielestä ei edes SM-kisojen vaatimuksia. On kuitenkin selvää, että kilpahiihto kuihtuu, jos se ei pysty houkuttelemaan uutta yleisöä, mutta toisaalta, kyse on huippu-urheilusta, jonka kansainvälisille kilpailuolosuhteille on ymmärrettävästi omat tiukat lajinomaiset vaatimuksensa – jotka ovat tärkeitä myös juuri sen lajin kiinnostavuuden ja houkuttelevuudenkin näkökulmasta. Samalla alkaa kuitenkin olla yksimielisyys siitä, että maastohiihdossa tarvitaan isojakin muutoksia lajin kiinnostavuuden lisäämiseksi ja ilmastonmuutoksen takia. Se voi tarkoittaa kompromisseja ja muutoksia myös kilpailuolosuhteiden, reittien ja latuprofiilien kannalta. Muutoksiin ja uudistuksiin liittyen on heitetty ajatuksia esimerkiksi todellisen sprintin, muutaman sadan metrin pikamatkojen lisäämisestä hiihdon kilpailumuotoihin. Voisiko tällainen kilpailumuoto olla yksi kiinnostava tapa tuoda kansainvälisiä hiihtotapahtumia ihmisten ilmoille suuriin kaupunkeihin?
Vastauksena kritiikkiin Kaupin SM-latujen helppoudesta kilpailujohtaja Pasi Rajala muistutti realiteeteista ja reunaehdoista toisesta, myös yhteiskunnallisesta ja ympäristönäkökulmasta toteamalla, että he eivät halua tehdä kisalatuja hinnalla millä hyvänsä, vaikka suuremmat korkeuserot voisivat tuoda lisäjännitystä. ”Urheilu ei ole ainoa asia. On luontoarvoja ja myös täällä, kun on reittejä tehty, olemme pitäytyneet lähes sataprosenttisesti kymmeniä vuosia olemassa olleilla reiteillä, joita on levitetty ja parannettu. Ne ovat sitten sellaisilla korkeuseroilla ja profiileilla kuin ne ovat”, Rajala kommentoi Aamulehden haastattelussa. ”Haaveillahan saa. Mutta pitää muistaa aika monta muutakin asiaa. Ihan ensimmäinen juttu, mitä näitä kaikenlaisia ratoja miettiessä pitää ottaa huomioon, on turvallisuus”, Rajala jatkoi.
Rajala ei täsmentänyt mitä turvallisuudella tarkoitti eli joudumme spekuloimaan. Arveliko hän, että liian jyrkät nousut ja laskut ovat liian vaativia tavallisille hiihtäjille, ja tapahtuisi kaatumisia ja luunmurtumia? Pelätäänkö Salpausselällä tai Puijolla liian vaativia ja turvattomia latuja, ja kertovatko nämä huolet myös suomalaisen hallintokulttuurin ylijuridisoitumisesta? Mitään ei oikein uskalleta tehdä, ettei vaan jouduta vastuuseen, jos jotain sattuu.
Väestörakenteen muutos on tosiasia, jolta ei hiihtokaan voi ummistaa silmiään. Jo tälläkin hetkellä Espoon ja Vantaan hiihtoseurat ovat hiihtoliiton suurimpien liikuttajien joukossa toiminnan ammatillisuudella ja lisenssiurheilijoiden määrällä mitattuna. Suurilla kaupungeilla on myös parhaat mahdollisuudet sopeuttaa hiihdon liikuntapaikat ilmastonmuutoksen synnyttämiin olosuhteisiin. Keino- ja säilölumen teko ja varastoinnissa nimenomaan suuret kaupungit ovat resursseillaan turvanneet mahdollisuudet hiihdon harrastamiseen myös vähälumisina talvina. Ja aurauslumet kannattaa muutenkin kipata mieluummin vaikka urbaaneiksi latupohjiksi kuin mereen.
Hiihto siis kaupungistuu. Hiihtäjien suuret massat ja monin paikoin parhaat olosuhteet löytyvät suurista ja keskisuurista kaupungeista. Hiihto on suositumpaa kuin pitkiin aikoihin. Yhtenäiskulttuurin ajan metsissä sivakointi on muuttunut trendilajiksi. Mutta mikä on kilpahiihdon asema uudessa toimintaympäristössä? Edelleen maan kärkihiihtäjien tausta on kuitenkin maakuntien Suomen pienillä paikkakunnilla, ja hiihtäjien ympärille luodut tiimit on rakennettu Kankaanpään ja Pyhäjärven kaltaisissa metropoleissa. Muutoksen aika saattaa kuitenkin olla käsillä – nuorten olympiafestivaaleilla mitalikantaan Suomen vei kuluneella viikolla Espoon Hiihtoseuran kasvatti Silva Kemppi.
Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi V-tyyli.org – Nordic Sports New Media
Pohjoismaisten lajien maailmancup-kauden 2022-2023 käynnistyessä Rukalla viime vuosien globaalit myllerrykset ja kriisit ovat vahvasti läsnä. Venäjä on raukkamaisella ja julmalla hyökkäyssodallaan Ukrainaan varmistanut sen, että venäläisiä urheilijoita ei nähdä Rukankaan kisaladuilla pitkään aikaan. Hiihdossa tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että suuri joukko aiempia kärkipään urheilijoita on pois pelistä. Ruka Nordicin ensimmäisen kisapäivän perusteella tällä ei kuitenkaan ole vaikutusta tunnelmaan tai kisojen kiinnostavuuteen.
Sotshin surullisenkuuluisien kisojen doping-sotkujen seurauksena venäläiset sinnittelivät jo viime vuodet nippa nappa mukana kansainvälisessä urheilussa Venäjän olympiakomitean lipun alla. Jo viisi vuotta sitten V-tyyli nosti myös esiin ja ihmetteli ensimmäisenä venäläisten tahojen Ruka Nordicin yhteyteen organisoimaa ”No Russia, no games” -kampanjaa. Nyt on turha enää kampanjoida ja trollata: Naamiot on riisuttu, eikä Venäjä ole mukana. Siitä huolimatta geimit ja maailmancup pyörivät entiseen malliin.
Toinenkin viime vuosien globaali kriisi, koronapandemia, heittää varjonsa vielä tämänkin vuoden Ruka Nordicin ylle. Tuoreen olympiasankarin Iivo Niskasen sairastuminen juuri kisojen alla on siitä harmillinen muistutus.
Rukan maisemat ja tunnelmat ovat poikkeuksellisesta vähälumisuudestakin huolimatta mahtavan talviset. Se kannattaa ottaa muistutuksena ja innoituksena ilmastonmuutoksen hillitsemisen tärkeydestä – tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että Ruka Nordicin maaginen marraskuinen talvitunnelma säilyy tästä eteenpäinkin. Pohjoismaisten lajien on syytä olla ilmastotyössä erityisen aktiivisia. Lajit ja tähtensä ovat kirkkaassa valokeilassa ja suuren huomion kohteena, ja hiihtoharrastuksen suosio suurta. Erityisesti lajien kärkiurheilijoiden toivoisi ottavan paljon aktiivisemman roolin ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä ja kampanjoinnissa.
Kansainvälisistä kriiseistä huolimatta Ruka Nordic on edelleen oma itsensä – raikas, hyvän mielen hyvin järjestetty urheilutapahtuma. Iso kiitos tästä kuuluu suurelle vapaaehtoisten joukolle. V-tyyli keskittyy tämän vuoden Ruka Nordicissa erityisesti tämän puolen esiin nostamiseen. Monet vapaaehtoisista ovat olleet mukana jo vuosia, jopa vuoden 2001 ensimmäisestä maailmancup-tapahtumasta asti. Heidän työstään ja roolistaan onnistuneiden kisojen ja Rukan hienon kisatunnelman takana kuulette tarkemmin pian ilmestyvässä laajassa jutussamme.
Lajijärjestöillä ja esikuvilla keskeinen rooli ja vastuu uudenlaisen avoimemman ja iloisemman ilmapiirin rakentamisessa ja uusien harrastajien innostamisessa lajien pariin – urheilija-aktivismia unohtamatta
Rukan maailmancupin ensimmäinen päivä perjantaina: sprinttihiihdot ovat juuri päättyneet ja suomalaishiihtäjät ovat suoriutuneet odotuksia paremmin. Kahden vuoden tauon jälkeen stadionille on päästetty yleisöä. Kaikki on siis hyvin, vai onko? Pian on alkamassa yhdistetyn hiihto-osuus ja hiihtojuhlan pitäisi olla parhaimmillaan. Mutta mitä tekee stadionin toppatakkikansa? Alkaa poistua stadionilta pitkänä jonona Talvijärven yli.
Millainen suhde suomalaisilla hiihtoon ylipäätään on? Onko lumella liukumisen taito ja tahto häviämässä samaa tahtia, kun lumiraja karkaa ilmaston lämpenemisen myötä yhä ylemmäs? Suomen Ladun vuonna 2019 teettämä tutkimus näyttäisi osoittavan pelon turhaksi. Joka kolmas suomalainen hiihti kaudella 2018-2019. Lähes kaksi kolmesta suomalaisesta ilmoitti omistavansa käyttökelpoiset maastohiihtovälineet (Kantar 2019). Kuntoilumuotona hiihto ei siis ole menettänyt suosiotaan.
Kiinnostavinta tutkimuksessa on kuitenkin se, että sen on tilannut Suomen Latu eikä suinkaan Suomen Hiihtoliitto, jonka toiminnassa lisenssin lunastaneiden hiihtäjien määrä on jatkuvasti vähentynyt. Verrataanpa järjestöjen strategioita. Suomen Ladun strategia korostaa vapaaehtoisuutta, huolenpitoa hyvinvoivasta ympäristöstä, rohkeutta kokeilla uutta ja kykyä uudistua. Hiihtoliiton strategian keskiöön on nostettu näkyvyys, ammatillisuus, huippu-urheilumenestys ja sitä kautta syntyvä hiihtoharrastuksen suosion kasvu. Tavoitteeksi hiihtoliitto on asettanut lisenssiurheilijoiden määrän laskun pysähtymisen. Liiallisesta kunnianhimosta ei hiihtoliittoa siis voi ainakaan syyttää. Samaan aikaan Suomen Ladun jäsenmäärä hipoo 90 000 rajapyykkiä. Näyttää siltä, että Suomessa vastuu hiihtotaidon opettamisesta on Suomen Ladulla, jonka hiihtokoulut keräävät tuhansia lapsia ja aikuisia. V-tyylin rankingissa kirkkaaseen kärkeen suomalaisista hiihtovaikuttajista onkin noussut Suomen Ladun toiminnanjohtaja Eki Karlsson.
Mallia länsinaapurista
Samaan aikaan Ruotsissa kehitys on kulkenut toiseen suuntaan. Ruotsalaisten lapsia liikuttava Alla på snö -toiminta on menestyksekkäästi saatu kytkettyä osaksi kouluopetusta. Vuosittain kymmenet tuhannet ruotsalaiskoululaiset saavat oppia lumella liikkumiseen tavalla, josta moni suomalainen koululiikuttaja voi vain uneksia. Myös Ruotsin hiihtoliiton strategiset painotukset eroavat kiinnostavalla tavalla Suomen sisarjärjestön vastaavista. Ruotsissa keskiössä on iloinen ilmapiiri ja harrastajien mahdollisuus kehittyä hiihdossa ja osallistua toimintaan omilla ehdoillaan. Sama ilo välittyy myös ruotsalaisten huippuhiihtäjien kasvoilta Rukan stadionin mixed zonella.
Näyttää siis siltä, että samalla kun kilpa- ja harrastehiihto on Suomessa eriytynyt kahteen eri järjestöön ja toimintakulttuuriin, ovat naapurimaamme hiihtopäättäjät onnistuneet luomaan strategian, jossa osallistetaan kaikki hiihdosta kiinnostuneet kansalaiset ikään ja tavoitetasoon katsomatta – ja näin luodaan parhaat edellytykset myös huippu-urheilumenestykselle.
Esikuvien näytettävä esimerkkiä
Entä sitten nuo hiihtoliiton strategiassa korostetut näkyvyys, ammatillisuus, huippu-urheilumenestys ja sitä kautta syntyvä hiihtoharrastuksen suosion kasvua. Kuinka ne näkyvät tuloslistojen ulkopuolella, ja mikä on huippu-urheilijoiden rooli, näkyvyys ja vaikutus suomalaisen hiihtokulttuurin kehittämiseen ja urheilukulttuuriin laajemminkin? Valtalajin huippujen suursuosion ja olympiakaudella korostuvan suuren medianäkyvyyden kautta on myös hyvä pohdiskella asiaa laajemminkin 2020-luvun urheilutähtien asemaan ja jalustan tuomiin mahdollisuuksiin liittyen.
Jos olympiakauden alun tunnelmia ja odotuksia suomalaisessa hiihtourheilukeskustelussa ja -kulttuurissa pitäisi kuvata parilla sanalla, niin ”Iivo-huuma” olisi hyvä vaihtoehto. Iivon vakuuttava voitto Rukalla vain lisäsi kierroksia. ”Kuningas-Iivo” on nostettu sellaiselle jalustalle, että kaikki muu pohjoismaisiin lajeihin liittyvä on kaukana takana. Kun vaan Iivo voittaa, niin kaikki on jo melkoisen hyvin? Iivo-huumassa ollaan todella perinteisen suomalaisen urheilusankaruuden ytimessä. Iivo, joka on suorituksillaan tietenkin ansainnut kaiken hehkutuksen, osaa myös ottaa kaiken irti tilanteesta. Rukalla hänellä tuntui olevan jopa varaa osoittaa mieltään maailmacupin tv-lähetysoikeudet hankkineelle Viasatille muutaman sanan haastatteluvastauksillaan. Minkä takia, ja mistä ”Viasat-nuivuudessa” oli kyse, jätettiin tosin avoimeksi. Ilmeisesti hän halusi kertoa, että hiihtoa olisi näytettävä vapailla kanavilla. Sekin on toki hiihtokulttuurin puolustamista, mutta protestin kohde ja tyyli oli täysin väärä, ja toimi lopulta tarkoitustaan vastaan.
Tässä tullaan sankari/supertähtistatuksen saaneen urheilijan asemaan, sen tuomiin mahdollisuuksiin ja jopa velvollisuuksiin 2020-luvulla. Iivo on sen osalta poikkeuksellisessa asemassa Suomessa – sellaisessa, jossa kannattaa tehdä vertauksia eri lajienkin kansainvälisiin urheilutähtiin. Iivo tekee tämänkin osalta paljon asioita hyvin, eikä tässä tietenkään ole kyse siitä, että hänen tulisi yksin kantaa huolta ja vastuuta hiihtokulttuurin kehittämisestä. Hän on kuitenkin sellaisessa asemassa ja jalustalla, että riman on syytä olla mahdollisimman korkealla.
Suomalaiset mäkihyppääjät tulivat menestysvuosinaan tunnetuksi siitä, että ei turhia tarinoitu, edes kisasuorituksista – voitoista tai tappioista. Tuppisuudesta jopa tehtiin osa lajin brändiä. Mäkihypyssä ei osattu hyödyntää menestysvuosikymmeniä ja suosituimman suomalaislajin asemaa. Tulevaisuustyö, seura- ja juniorityö ja olosuhteiden kehittäminen, jäi taka-alalle, kun keskityttiin huippuihin. Esikuvia ei hyödynnetty uusien harrastajien innostamisessa lajin pariin, ja toisin kuin muissa suurissa mäkihyppymaissa, uransa lopetettuaan huippuhyppääjät katosivat mäkihyppykuvioista kuin tuhka tuuleen. Janne Ahonen sentään jatkoi lajin parissa pukuompelijana. Kaikki tietävät, miten lajille kävi 1990-luvun ja 2000-luvun alun huippuvuosien jälkeen. Todellisen hiihtokulttuurin maassa Norjassa mäkihyppääjiä sparrataan esiintymisessä, ja huiput ovat aktiivisesti mukana kehittämässä lajikulttuuria ja innostamassa lapsia mäkihypyn harrastamiseen. Ilo ja positiivinen ote välittyy urheilijoista myös mäkihyppykisojen haastattelupaikoilla ja mediassa, kuten muissakin pohjoismaisissa lajeissa.
Tarvitaan myös hiihtolajien urheilija-aktivisteja
Viime vuosina urheilutähdet ovat ottaneet maailmalla yhä aktiivisemman roolin laajemminkin yhteiskunnallisessa ja globaaleja kysymyksiä koskevassa keskustelussa. Olipa kyse rasismin vastustamisesta, ilmastotyöstä tai sen kritisoimisesta, että arvokisoja myönnetään autoritäärisille ja ihmisoikeuksia rikkoville maille. Jalkapallo ja amerikkalainen jalkapallo ja niiden urheilijat ovat olleet tässä edelläkävijöitä, Suomessakin Tim Sparvin ja Riku Riskin johdolla. Hiihto on Suomessa valtalajin asemassa – niin huippu-urheilun kuin kuntoliikunnankin osalta. Lajilta on siis syytä odottaa paljon myös uudenlaisen aktiivisen, osallistuvan ja kantaaottavankin vaikuttavuuden ja näkyvyyden osalta. Lähtökohtaisesti kannattaisi pyrkiä sen osalta edelläkävijyyteen, ja ottaa mallia vaikka juuri siitä toisesta valtalajista, jalkapallosta.
Martti Jylhän ilmastoaktiivisuus Protect Our Winters Finland -ilmastojärjestön lähettiläänä on kokolailla tuorein ja ainoita esimerkkejä modernista ja aktiivisesta yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kysymyksiin liittyvästä tai hiihtolajien tulevaisuuden vahvistamiseen tähtäävästä suomalaisen hiihtohuipun aktiivisuudesta. Kansalaisten hiihtoharrastusbuumista ja lajitähtien saamasta huomiosta ja palstatilasta kannattaisi ottaa kaikki irti. Mitä osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksiin tulee, Iivo on hiihtokuningasstatuksellaan ja lajinsa kansainvälisestikin seurattuna urheilutähtenä omassa luokassaan.
Se, että nyt on käynnissä olympiakausi, vahvistaa hiihdon ja hiihtotähtien yhteiskunnallista jalustaa. Se, että vuoden 2022 talviolympialaiset järjestetään totalitaarisessa ja ihmisoikeuksia rikkovassa Kiinassa, on vielä kuin syöttö lapaan. Kuka näyttäisi esimerkkiä ja esittäisi edes jonkinlaisen kriittisen kannanoton asiasta tai toiveen siitä, että nämä olisivat edes viimeiset Kiinan kaltaiselle maalle myönnetyt olympiakisat? Sellaisia kannanottoja ei ole toki kuulunut muistakaan hiihtomaista tai niiden huipuilta.
Vakiovastaus ja kritiikki urheilijoiden yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen on, että urheilijat vaan urheilevat, muut päättävät kisaisännyyksistä, eikä urheilijoiden tule sekaantua politiikkaan. Miksi ei tulisi? Huippu-urheilu ja koko kansaa liikuttava ja kiinnostava hiihto on iso osa yhteiskuntaa ja politiikkaakin tässäkin mielessä. Jos laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kantaa ottaminen on liikaa vaadittu, otettaisiin aktiivinen rooli edes urheilu- ja lajikulttuurin vahvistamisessa.
Uusi urheilijapolvi, uudet kujeet?
Nuorempien nousevien huippuhiihtäjien piirissä on tosin orastavia merkkejä siitä, että myös tässä perinteisistä perinteisimmässä lajissa ollaan menossa kohti uudenlaista iloista, rohkeampaa ja avoimempaa esikuvaroolia ja otetta julkisuuteen. Rohkaisevaa on tuore uutinen siitä, että Suomen hiihtäjät hiihtävät Pekingin kisoissa yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa viestittävissä Pride-nimisissä asuissa. Tämän asuille annetun ison ja tärkeän viestin ja muiden aktiivisten nykyajan urheilutähtien kannanottojen välittämiselle on sosiaalisen median ja hiihdonkin saaman muun valtavan medianäkyvyyden kautta käytettävissä joka päivä erinomaisen kätevät ja laajat välineet ja kanavat. Suomalainen hiihtokulttuuri kaipaa päivitystä tälle vuosituhannelle.
Esa Kokkonen ja Anssi Kemppi, v-tyyli.org – Nordic Sports New Media, team@v-tyyli.org
Konservatiivisuudestaan huolimatta suomalainen hiihtourheilu nousee vielä kasvavien terveys- ja ympäristöihanteiden rinnalla, uskoo kutsumustyössään oleva yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen. Näitä loiston päiviä urheilijan kehon ja kestävyyden kehittämisestä kiinnostunut liikuntatieteiden ”ikuinen” ylioppilas saattaa kuitenkin seurata asuntoautosta Australiassa, mikäli urheilun oravanpyörä alkaa pyöriä liian lujaa.
Kuva: LSG2021/Touho Häkkinen
Tutkimuksen mukaan 70 % Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistuneista opiskelijoista työskentelee liikunta-alalla. 86 % vastanneista oli työelämässä, ja heistä 70 % työskenteli liikunta-alalla ja loput 30 % jollakin muulla alalla. (Laine, A. & Ilmola, R. 2016) Dropout-ilmiö on tuttu myös Jyväskylän yliopistossa, eivätkä kaikki liikuntatieteen opiskelijatkaan saa biomekaniikan maisterin papereita kouraansa. Yksi näistä työelämään sukeltaneista ikuisista opiskelijoista on Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja Petter ”Pede” Kukkonen. V-tyyli jututti miestä maskin takana ilman yleisöä järjestettyjen Salpausselän kisojen ”mixed zonella”.
Valmentaminen on Petter Kukkoselle elämäntapa. Elämäntapa, jota mies itse ei ainakaan tunnusta tavoitteellisesti valinneensa ja sille alun perin tähdänneensä. Päinvastoin Kukkonen kertoo tavallaan ajautuneensa valmentajaksi, vaikka ihmisten opettaminen on kiehtonut häntä aina, kuten mies itse sanoo. Jo oman aktiiviuransa aikana Kukkonen valmensi muutamaa urheilijaa. Nuorten MM-kultaakin tuoneen aktiiviuransa päättymisen jälkeen leipäpuu oli tarkoitus löytää ihan muualta, kenties start-up-yrittäjänä. Kukkonen haki ja pääsi varasijalle Tiimiakatemiaan, Jyväskylän ammattikorkeakoulun yrittäjyyden erikoiskoulutusyksikköön, ja harkitsi myös poliisikoulua. Uusi suunta löytyi, kun Kukkonen pääsi, omien sanojensa mukaan vahingossa, opiskelemaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen.
Tiedon etsijä – kehon ja kestävyyden kehittäjä
Minkälaiset eväät liikuntatieteen opinnot sitten antoivat tulevalle maajoukkuevalmentajalle? Tutkijatyypin vai arjen valmentajan valmiudet? ”Vuosi puuttuu opinnoista, eli olen liikuntatieteiden ikuinen ylioppilas. Opinnot antoivat vahvan teoriapohjan ja ymmärryksen, kuinka etsiä, vertailla ja käyttää tietoa valmennuksen tukena. Biomekaniikasta ja fysiikasta en tosin ymmärrä mitään, vaan minun vahvuuteni on ihmisen kehon ja kestävyyden kehittäminen, esimerkiksi kuormittuminen ja palautuminen – hiihtokunnon ja -nopeuden kehittäminen lajin muuttuvassa maailmassa. Tykkään etsiä uutta tietoa, miten pojat voisivat hiihtää nopeammin”, Kukkonen kiteyttää.
Tutkijatyyppiä Kukkosesta löytyy tunnetusti muutenkin. Huippu-urheilun ja ammattivalmentamisen alkulähteille antiikin Kreikkaan sukeltava, Kukkosen peräti 800-sivuinen esikoisromaani Oliivipuut eivät koskaan kuole julkaistiin viime kesänä. ”Kirjailija minussa heräsi tavallaan jo ennen valmentajaa, joten luulen, että se olisi tullut pintaan joka tapauksessa. Parhaillaan ja pikkuhiljaa lueskelen materiaalia kolmatta kirjaa varten. Jatko-osa ”Oliivipuille” on hyvin pitkälle valmis.” Tutkija/kirjailijaote näkyy myös valmentaja-Kukkosessa. Hän dokumentoi paljon työtään, joka on tarkkaa analyysiä kilpailutuloksista, hiihtoajoista, harjoittelusta ja testituloksista. ”Kirjoitan paljon, koska sillä saan siirrettyä ajatukset muualle, vaikka eihän sekään varsinaista lepoa ole. Valmentajan työ on 24/7 työtä, jossa paineita ja stressiä ei voi välttää.” Kysyttäessä hän arvioi oman tämänhetkisen stressitasonsa kouluasteikolla seiskaksi. Milloin maajoukkuevalmentaja voi sitten levätä, kun kyseessä on vielä perinteisistä perinteisin, seurattu ja yksi niistä harvoista suomalaislajeista, jolta odotetaan juuri nyt eniten arvokisamitaleja? ”Se on haaste”, myöntää Kukkonen. ”On vaikea päästä irti työstä. Konsteja rentoutua pitää löytää, ja antaa aikaa perheelle.”
Valmentajan monta roolia
Yliopistossa urheiluvalmentajien koulutusfilosofiassa on keskeistä tutkiva oppiminen, kansainvälisyys, vahvojen perustietojen antaminen, valveutuneisuus ja akateemisten työtaitojen kehittäminen, jolloin valmentaja pystyy kehittämään omaa lajiaan tai tutkimusalaansa yhteistyössä muiden asiantuntijoiden kanssa. Näin kertoo Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta verkkosivuillaan. Maisteritutkinnon urheiluvalmentajan opintosuunnassa suorittanut on asiantuntija, jolla on valmiudet toimia valmentajana ja kouluttajana sekä toimia johtamistehtävissä ja tutkimus- ja kehitystyössä urheiluvalmennuksessa. Se mitä Suomen Ateenan yliopisto ei muista mainita, on valmentajien poikkeuksellisen intohimoinen suhde omaan työhönsä. Myös ”Coach Kukkonen” luonnehtii omaa suhteensa valmentamiseen sanalla kutsumus. ”Aamusta iltaan, joka päivä kyseessä on harvinaisen laaja-alainen ongelmanratkaisutyö, jossa saa toimia eri rooleissa: matkanjärjestäjänä ja -johtajana, valmentajana, koronapoliisina, isänä ja äitinä”, Kukkonen kuvailee ja painottaa valmentamisen olevan tänä päivänä tiimityötä, jossa päävalmentaja johtaa ja koordinoi asiantuntijoiden joukkoa. Tämä tiimi vie osaltaan lajia ja urheilijoita uralla eteenpäin kohti asetettuja tavoitteita.
Kukkosen mukaan valmentaminen on pohjimmiltaan kuitenkin opettamista ja ohjaamista, jossa tavoitteena on auttaa jokainen urheileva yksilö kohti tämän henkilökohtaista maksimipotentiaalia. Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja näyttää siis olevan kaukana perinteisestä suomalaisesta valmentajan arkkityypistä, heikkouttaan perkeleitä huutavasta autoritäärisestä vallankäyttäjästä. Tänä päivänä yhdistetyn päävalmentajan suhde urheilijoihin on Peden mukaan pienessä ja toisilleen tutussa lajiyhteisössä lähtökohtaisesti tasa-arvoinen ja välitön kaverisuhde, jossa palautetta annetaan ja vastaanotetaan puolin ja toisin. Palautteen vastaanottajana myöntää päävalmentaja itsekin kehittyneensä. ”Olen itse pyrkinyt rauhoittumaan enkä reagoimaan tunteella kuten joskus aikoinaan. Olen oppinut olemaan hiljaa ja kuuntelemaan – vaikka se onkin vaikeaa.” Kukkonen myöntää itselleen annetun rakentavan palautteen myös kirpaisevan, mutta kuulemma siitäkin mies on jo oppinut pääsemään yli. ”Itse yritän ymmärtää ihmisten toimia ja käytöstä tuomitsematta ja antamaan palautetta sen mukaan, toivon mukaan rakentavasti ja toisinaan jopa positiivisesti. Intohimoisena ja yksityiskohtaisena valmentajana minua kuulemani mukaan pitävät”, Kukkonen kuvailee itseään analyyttisesti, kun haastattelua jatkettiin Salppurin kisojen jälkeen sähköpostitse.
Avoimella linjalla, kohuja kaihtamatta
Vaikka Kukkonen kertoo rauhoittuneensa ja oppineensa olemaan myös hiljaa ja kuuntelemaan, hänet tunnetaan suomalaisen hiihtourheilun traditiossa poikkeuksellisen rohkeasta ja avoimesta viestinnästään. Tämä näkyy niin selkeäsanaisena kommentointina ongelmiin tai alakanttiin menneisiin suorituksiin liittyen, kuin myös jalat maassa -tyylisenä ja urheilijoiden puolesta iloitsevana ja kannustavana puheena onnistumisten jälkeen. Kukkonen on aktiivinen sosiaalisessa mediassa eikä pelkää höystää postauksiaan ns. huonolla huumorillakaan. Kohujakaan ei mies tunnu pelkäävän. Esimerkkinä tästä on Kukkosen Rukan maailmancup-avauksen jälkeen aiheuttama mediakohu yhdistetyn pukuhuijauksiin liittyen. Kukkonen ilmoitti Suomella olevan varmaa tietoa isojen yhdistetyn maiden välinehuijauksesta ja myönsi samaan syssyyn Suomenkin kokeilleen pukujen haarakiilan laskemista tiskiräteillä alushousuissa. Kohun seurauksena Kukkonen sai FIS:ltä vakavan varoituksen epäurheilijamaisesta käytöksestä, ja hänen katsottiin arvostelullaan vahingoittaneen lajin mainetta. Kukkonen otti varoituksen vastaan tyynesti ja ilmoitti myös, että ei aio perääntyä viestistään. Mies itse arvioi, että tämä tyyli on perusolemus hänessä, hän ei pelkää puhua suoraan. ”Lajia seuraavat ihmiset ovat kuitenkin todella valveutunutta, fiksua porukkaa, heille on ihan turha puhua puuta heinää. He näkevät, miten asiat menevät, ja on parempi avata asioita suoraan. Ei tässä mitään salaisuuksia ole. Totta kai on asioita joista ei voi puhua, kuten esimerkiksi urheilijoiden terveys, mutta yleisesti ottaen avoin linja on hyvä”, perustelee Kukkonen viestintätyyliään.
Pieneksi lajiksi yhdistetty tuntuu saavan paljon enemmän julkisuutta kuin moni paljon suurempikin laji. Silläkin, että maajoukkuetta vetää sanavalmis uuden polven päävalmentaja, on tähän varmasti vaikutusta. Samoin lajin suomalainen ykköstähti Ilkka Herola erottuu viestintätaidoillaan ja -tyylillään edukseen perinteisestä, melkoisen harvasanaisesta ja parhaimmillaankin korkeintaan nokkeluuksia sutkauttelevasta suomalaisen hiihtourheilijan perustyypistä. Mikä on Kukkosen suhde julkisuuteen, nauttiiko hän jopa sitä? ”En koe olevani julkisuuden henkilö enkä kaipaa huomiota yksityishenkilönä, paitsi kirjailijan uran näkökulmasta on pakko myydä itseään. Se tuntuu vaikealta. Yhdistetyn näkökulmasta ajattelen niin, että minun työni yksi kiinteä osa on vuorovaikutus median kanssa. Me molemmat tarvitsemme toisiamme, joten on järkevää hoitaa tämä niin hyvin kuin pystyy, puhua rehdisti ja pyrkiä kertomaan lajin tarinaa. Pieni laji tarvitsee mediaa ja näkyvyyttä selviytyäkseen. En siis kiusaannu mediasta enkä julkisuudesta, mutta on haastavaa pitää erillään siviili-Petter ja valmentaja-Petter”.
Entä miten avoimuus näkyy ja toimii pienen lajin kansainvälisessä yhteisössä? Miten vahvaa on kollegiaalisuus eri maiden maajoukkuevalmentajien välillä, ja kuinka paljon tehdään yhteistyötä, vaihdetaan tietoja ja kokemuksia? Vaikka voisi kuvitella, että ainakaan tiskirättikohu ei ollut omiaan vahvistamaan kansainvälistä yhteistyötä, muiden maiden valmentajien pysyessä hiljaa kohun yhteydessä, Kukkonen kertoo kansainvälisen yhteistyön olevan luontevaa ja keskustelevansa paljon kollegoidensa kanssa. ”Lajiperhe on pieni, ja aika vähän kuitenkin tiimit vaihtuvat. Osan kollegoista sitä tuntee jo 20 vuoden takaa omalta urheilu-uralta. Ei ne nyt mitään syviä ystävyyssuhteita ole, mutta enemmän kuin hyvänpäivän tuttuja kuitenkin ollaan. Usein kisareissuilla saatetaan hotellissa istahtaa alas ja aulabaarissa jutella oluen äärellä. Joukkueet viettävät kuitenkin aikaa samoissa hotelleissa”. Varsinaisen valmennuksen ja harjoittelun osaltakin on jonkin verran kansainvälistä yhteistyötä. ”Viron Kristian Ilves treenaa Norjan joukkueen kanssa, asuu Norjassa, ja norjalaiset tekevät hänelle mäkipuvutkin. Samoin täällä Suomessa Ylipullin Jukka valmentaa Korean poikaa, joka kulkee suomalaisten mukana leireillä, ja Suomen huolto laittaa myös hänen suksensa”, kertoo itsekin Viron maajoukkuetta vuosina 2007-2012 valmentanut Kukkonen.
Tulevaisuudesta: Riittääkö lumi ja hiihtoniilojen muutoskyky?
Koronakriisin keskellä läpi sinniteltävä kausi 2020-2021 on tuonut aivan uudenlaisia haasteita huippu-urheiluun ja valmentajan työhön. Onko kriisi tarkoittanut pelkkiä ongelmia, vai voisivatko jotkut korona-aikana opitut käytännöt jäädä pysyviksi myös urheilussa? ”Ehkä asioiden tietty joustavuus saattaa jäädä toimintatavaksi. Esimerkiksi palavereja voi aivan hyvin jatkossakin pitää etänä. Toivottavasti ei kuitenkaan jää mitään pöpöpelkoa, eikä kuljeta maskit päässä kriisin jälkeenkin. Ei pelätä elämistä ja viruksia. Ikävintä on ollut ilman yleisöä kilpaileminen. Kyllä sitä toivoisi, että ihmiset tulisivat seuraamaan urheilijoita, ja olisi se normaali avoin meininki. Talviurheilu tarvitsee yleisöä. Toki yhdistetyn kisoissa harvoin mitään suuria yleisömääriä onkaan, jonkin verran toki varsinkin Saksassa, mutta ei siinä määrin kuin mäkikisoissa. Tavallaanhan yhdistetyn väki on jo tottunut tällaiseen hiljaisempaan meininkiin”, Kukkonen arvelee.
Suomessa ei ole enää monina talvina ollut lunta siellä, missä valta- ja jatkuvasti kasvava osa ihmisistä asuu. Eteläisessä Suomessa on yhä vaikeampi harrastaa hiihtoa, ja joukkuelajien suosio kasvaa jatkuvasti lasten ja nuorten keskuudessa. Samaan aikaan samanlaisten ilmastohaasteiden kanssa painiva Norja sen kun porskuttaa ja repii lisää kaulaa muihin talviurheilumaihin. Tuleeko tällaisen miettimisestä koskaan epätoivon hetkeä, että onko tässä mitään järkeä? ”Joo, tulee kyllä, vaikka tämä talvi nyt on vaihteeksi poikkeus. Kyllä sitä miettii, kun oma työ perustuu siihen, että lunta on. Sitä miettii, miten laji pystyy kehittymään muuttuvissa olosuhteissa tai jopa, miten koko lajille käy. Saadaanko me jatkossa tehtyä lunta yhä helpommin, vai tuleeko meidän lajistakin kesälaji? Kilpaillaanko jatkossa lähinnä vuoristossa, miten varmistaa resurssit tähän kaikkeen, ja mitkä ovat muutoksen ympäristövaikutukset? Kyllä eettisiä kysymyksiä mietitään koko ajan, mikä on oikein, mikä väärin?” Kukkonen pohtii.
Tässä yhteydessä ei voi olla pohtimatta sitä, miten suomalainen konservatiivinen hiihtoväki ja -kulttuuri, jossa kaikkea uutta vastustetaan aina ja iankaikkisesti, ylipäätään taipuu tarvittaviin muutoksiin, kehitysaskeliin tai aiemmin puhuttuun kansainvälistymiseen. ”Minunkin mielipide on, että hiihtoväki on konservatiivista, se on suomalainen tyyppivika, johon ei öljynvaihto näytä auttavan”, myöntää Kukkonen suoraan. ”On tosin enenevissä määrin tyyppejä, jotka uskaltavat katsoa ulkomaan rajojen taakse, kun puhutaan valmennuksesta. Hiihto on syvällä suomalaisessa verenperimässä, eikä se ole lähdössä pois, vaikka monet niin väittävät. Tämä talvi näyttää hyvin se, että hiihtäminen kiinnostaa, kun on lunta, eikä tarvitse hiihtää samanmoista ees taas -rinkiä niin kuin uimahallissa. Hiihto nousee uudestaan kasvavien terveys- ja ympäristöihanteiden rinnalla. Kun vaan on lunta, se riittää pitkälle. Ja ihan vähän poliittista peliäkin tarvitaan, että ymmärretään, miten edullista terveysvaikutukset huomioiden kunnille on tuottaa hiihtopalveluita”, linjaa Kukkonen lajinsa näkymiä.
Omat urasuunnitelmat päävalmentajalla ovat selvillä ainakin kevääseen 2022, jolloin miehen nykyinen sopimus hiihtoliiton kanssa päättyy. Ikuisesti ei Kukkonen lupaa kuitenkaan hiihtoliiton toppatakki yllään maailmaa kiertää. Kuluttavasta oravanpyörästä on jossain vaiheessa päästettävä irti. Kymmenen vuoden kuluttua Kukkosen perhe saattaa kuulemma kiertää asuntoautolla vaikka Australiaa. ”Jätkällä on vain yksi elämä, mieti sitä ja elä sen mukaisesti. Kuoleman jälkeisestä harva tietää, joten parempi nauraa ja pitää hauskaa just NYT”, vastaa Pede lakonisesti kysyessämme, mitä hän kaiken tähän asti kertyneen elämänkokemuksen pohjalta sanoisi 14-vuotiaalle itselleen. Viisaita sanoja.
Anssi Kemppi ja Esa Kokkonen, v-tyyli.org – Nordic Sports New Media, team@v-tyyli.org
Koronan toinen aalto kurittaa urheilua kovalla kädellä. Rukan maailmancup järjestetään ilman yleisöä. Kustannuksia tulee koronatesteistä ja logistisista erikoisjärjestelyistä kohortteineen ja urheilijakuplineen. Kaikesta tästä huolimatta paikallinen järjestäjä Kuusamon Erä-Veikot on onnistunut rakentamaan ansaintalogiikan, joka lihottaa seuran pankkitiliä kenties enemmän kuin koskaan.
Viime kesästä alkaen koronakriisi on mullistanut kuvan ja mielikuvan isoista urheilutapahtumista. Tyhjistä tai puolityhjistä katsomoista, maskipäisistä urheilijoista ja toimitsijoista sekä tartuntojen ja karanteenien takia perutuista ja siirretyistä urheilutapahtumista on tullut osa jokapäiväistä urheilu-uutisvirtaa. Pelottavaa kyllä, tuo kaikki tuntuu jo näin puolen vuoden jälkeen yllättävän normaalilta.
Siinä missä suomalaisen ammattiurheilun lippulaiva, jääkiekon SM-liigakin sinnittelee katsojamäärärajoitusten ja otteluiden siirtojen kanssa, muiden palloilulajien seurat taistelevat jo jopa olemassaolostaan. Hiihtolajien osalta Suomen vuosittaiset pää- ja niiden järjestäjätahoille taloudellisesti elintärkeät tapahtumat osuivat koronapandemian toisen aallon kriittisimpään vaiheeseen. Levin alppihiihdon maailmancup järjestettiin vain puolittaisena tapahtumana ilman yleisöä. Samoin Ruka Nordic ja ampumahiihdon maailmacupkisa Kontiolahdella järjestetään ilman yleisöä.
Rukan osalta päätös järjestää kisat tyhjille katsomoille tehtiin jo syyskuussa. Kontiolahdella samaan johtopäätökseen päädyttiin käsittämättömästi vasta aivan juuri kisojen alla marraskuussa. Miksi sitten kymmenien-satojen hehtaarien stadion- ja metsäalueilla ei voisi järjestää edes muutaman tuhannen ihmisen yleisötapahtumaa samaan aikaan, kun muutaman tuhannen neliömetrin jäähalliin voidaan ottaa yli 4000 katsojaa? Vastaus on tietenkin se, että talvilajien maailmancupkisoissa on kyse yli 30 osallistujamaan kansainvälisistä tapahtumista. Tämä nostaa vaatimus- ja riskitason korkealle. Puhutaan myös rahakkaista tv-sopimuksista, joiden takia kisat pyritään joka tapauksessa järjestämään, ja ne kannattaa järjestää, myös ilman yleisöä. Kyse on tietenkin myös siitä, että etäisiin pienten paikkakuntien kisakeskuksiin ympäri maata parin päivän ja yön kisareissuille suuntautuva yleisöjoukko toisi mukanaan koronariskin, kyllä, juuri kisatapahtuman ja -keskusten ravintoloissa, ei niinkään itse kisakatsomoissa.
Mikä on sitten onnistuneen ja turvallisen kansainvälisen (talvi)urheilutapahtuman onnistumisen resepti korona-aikoina? Jokainen ymmärtää erot normaaliaikojen kisoihin verrattuna. Joukkueiden majoitusjärjestelyt kuplineen, turvavälit takaavat aitarakennelmat ja opasteet, maskit ja koronatestit. Nuo kaikki tuntuvat jopa itsestään selviltä näinä aikoina, mutta kun on kyse kymmenistä osallistujamaista, niiden matkajärjestelyistä, kansallisten koronarajoitusten ja -tilanteiden eroista, tiukasta kisa-aikataulusta ja jatkuvasta yllätysmomentista sen osalta, että yksikin kisojen aikana kisapaikalla löytyvä koronatartunta voi pistää hetkessä koko paletin sekaisin tai jopa palasiksi, yhtälö ei olekaan aivan yksinkertainen.
Ruka Nordicin järjestelyistä paikan päällä vastaavalle Kuusamon Erä-Veikoille tämän vuoden koronakisat olivat aivan uudenlainen ja vaativa testi vahvasta kisatalkoohengestä elävälle seuralle. Ruka Nordic ja Erä-Veikot näyttävät läpäisseen testin todella hyvin. Poikkeukselliset koronajärjestelyt ja kisojen järjestäminen ilman yleisöä saattavat luoda mielikuvan siitä, että kisat olisivat paikallisille järjestäjille taloudellinen katastrofi. Ruka Nordicin pääsihteeri Seppo Linjakumpu kuitenkin paljasti V-tyylille puhelinhaastattelussa, että ns. kolmikantasopimus Rukan maailmancupin järjestämisestä Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n, Suomen Hiihtoliiton ja Kuusamon Erä-Veikkojen välillä on tänä vuonna neuvoteltu täysin uusiksi. Aiemmin merkittävää osaa tulorahoituksesta näytellyt lipunmyynti loistaa poissaolollaan, mutta Ruka Nordic tuottaa siitä huolimatta taloudellista hyvää Koillismaan mahtiseuralle. ”FIS tuli sopimuksessa vastaan ja meille osoitettiin aiempaa selkeäsi suurempi osuus sopimuspalkkiona. Emme jää järjestelyissä taloudellisesti tappiolle”, Kuusamon hiihtokeisari Linjakumpu kertoo.
Normaaliaikoina lipunmyynti ratkaisee sen, ovatko kisat kannattavat paikalliselle järjestäjätaholle. Rukalla on sijainnista ja huonoista liikenneyhteyksistä huolimatta päästy viime vuosina yllättävän hyviin yleisömääriin. Nyt siis Erä-Veikkojen ei tarvitse jännittää yleisömääriä. Taloudellinen tulos on taattu joka tapauksessa. Tämä on poikkeuksellista urheilun ja muun elämystalouden korona-aikojen kurimuksessa. Se kertoo myös pohjoismaisten lajien tv-sopimusten arvosta. Tähän nähden on yllättävää, että Rukalla kieltäydyttiin, kun sille tarjottiin järjestettäväksi myös toinen, Lillehammerin peruuntuneen kisan korvaava maailmancupin osakilpailu. Tässä vedottiin resurssien puutteeseen, eli käytännössä siihen, että eri puolilta maata tulevaa vapaaehtoisten joukkoa ei saada masinoitua uudelleen toiseen heti Ruka Nordicin perään järjestettävään tapahtumaan.
Rukalla voidaan näyttää tänä vuonna, että pohjoismaisten lajien ulkotapahtumat saattavat olla turvallisimmista päästä korona-aikojen suurten urheilutapahtumien joukossa. Hiihtostadioneilla ja -keskuksissa on tilaa järjestää kuplat, majoitus ja omat kulkureitit eri osallistujaryhmille – urheilijoille toimitsijoille ja medialle. Rukalla on saatu perinteisesti jännittää tuulia ja mäkikisojen kohtaloa. Mahdollisesti tuulen takia perutun mäkikisan Hiihtoliitolle aiheuttamat tappiot ovat olleet lähes jokavuotinen uutisotsikko. Nyt näyttää siltä, että tätäkään ei tarvitse jännittää tänä vuonna. Sekä kotimainen että kansainvälinen hiihtoliitto joutuivat kuitenkin tinkimään omista osuuksistaan paikallisen järjestäjän hyväksi, eikä viivan alle jää mitään. Erä-Veikkojen toiminnanjohtaja Seppo Linjakumpu voi taas hymyillä vapautuneesti matkalla pankkiin.
Rukan upean talvisissa maisemissa käyty maailmancupin avausviikonloppu oli pitkästä aikaa tapahtumamittareilla todellinen alkukauden hiihtokarnevaali. 21 000 katsojaa todisti viikonlopun aikana valitettavan tuttua kisakaavaa: Norja vie, ja muut vikisevät. Kaksi tuikkivaa suomalaistähteä melkein peittävät alleen suomalaisen hiihtourheiluun sadan vuoden aikana kertyneet rakenteelliset ongelmat. Tilanteessa on jotain ristiriitaista. Hiihto on liikuntamuotona suositumpaa kuin kenties koskaan. Samaan aikaan ilmastonmuutos siirtää Suomessa lumirajaa yhä ylemmäs. Median otsikot toistavat samaa tuttua kaavaa. Vakioaiheina vuorottelevat Iivon luistelutekniikka ja hiihtoliiton kärsimät ”tappiot” mäkikisan peruutuksen vuoksi.
Viime keväänä Hiihtoliitto oli otsikoissa ennen kaikkea organisaatiokulttuuriin, -rakenteisiin ja johtamiseen liittyen. Keskusteltiin mille tahansa suurelle organisaatiolle itsestään selvistä asioista: mitkä ovat toiminnanjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan roolit ja tehtävät, tehdäänkö tiimityötä, johdetaanko kannustaen, valmentaen, vai miten? Toisaalta juurta jaksain käsiteltiin myös Seefeldin voitelujupakkaa – erikoista episodia, joka paljasti ilmapiiriongelmia. Urheilullisesti katse on ollut tiukasti maajoukkueessa ja sen kärkiurheilijoissa menestys/mitaliodotuksineen. Kun menestystä ei tulekaan odotetusti, syitä haetaan kaikesta mahdollisesta – huollon onnistumisesta yksittäisessä kisassa maajoukkueen sisäiseen ilmapiiriin.
Menestyshullussa maassa on oltu onnekkaita viime vuodet, kun on ollut Krista Pärmäkoski ja Iivo Niskanen. Kaksi varmaa mitalitason urheilijaa. Suhteessa lajin potentiaaliin, olosuhteisiin, perinteisiin ja kiinnostavuuteen, pari mitalihiihtäjää on melkoisen kevyt perusta. Mäkihypyssä oli 2000-luvun alkupuolella sama tilanne. Janne Ahosen ja Matti Hautamäen johdolla kaikki näytti hyvältä. Tuli mitaleja ja maailmancupin osakilpailuvoittoja, mutta samaan aikaan unohdettiin perustyö: uusien harrastajien innostaminen lajiin pariin lajitähtien pr-arvoa ja esikuvapotentiaalia hyödyntäen sekä seuratyön ja olosuhteiden kehittäminen. Hiihdossa on nyt samoja merkkejä. Suomi on lähtökohteisesti samalla viivalla Ruotsin ja jopa Norjankin kanssa siinä, miten talviurheilua voidaan kehittää pitkäjänteisesti ja nostaa nuoria urheilijoita huipulle. Ylivoimaisen hiihtokulttuurin maa Norja menee tunnetusti menojaan. Ruotsissakin pohja on leveämpi, ja myös Venäjällä on viime vuosina nähty nuorten huippuhiihtäjien esiinmarssi.
Tulevaisuustyöhön liittyen Hiihtoliitto käynnisti viime keväänä tyylikkäästi rakennetun Havuttaja-ohjelman. Tavoitteena oli kerätä kuusinumeroinen summa ja vähintään 50 yritystukijaa nuorten hiihtäjien kehittymistä vauhdittamaan. Mukaan pääsi vain 2000 eurolla, ja kumppanuus oli paketoitu hintaan nähden houkuttelevalla tavalla. Hiihtoliiton kesäkuussa valittu uusi toiminnanjohtaja Ismo Hämäläinen myönsi Rukalla, että ohjelmassa ei ole päästy tavoitteisiin. Ohjelman sivuilla saatavilla olevan tuoreimman tiedon perusteella mukaan on saatu vaivaiset kymmenkunta yrityskumppania – samaan aikaan, kun Hiihtoliiton yritysyhteistyö- ja sponsorointiosaamista on ylistetty, ja hiihto noussut silläkin mittarilla maan vetovoimaisimpien urheilulajien joukkoon. Menestyshullussa maassa tähän riittää, kun tulee mitaleja vaikka vain kahdeltakin urheilijalta. Samalla tavoin mäkihyppy kylpi rahassa ja oli Suomen arvostetuin urheilulaji vielä reilut kymmenen vuotta sitten. Samaan aikaan suorituspaikat rapistuivat, ja seuratyö ja kivijalan vahvistaminen unohdettiin.
Suomalaisen hiihdon todelliset kipupisteet ovat siis tiedossa. Ne vaan jäävät menestysnälästä ja toisaalta pettymyksen purkauksista ammentavien otsikoiden alle. Vastikään 100-vuotisjuhlavuottaan viettänyt Suomen Hiihtoliitto on ristiriitainen yhdistysorganisaatio. Huippuhiihdon osalta toiminta täyttää modernin käsitteellisen projektiorganisaation tunnusmerkit: asetetaan kertakäyttöinen tavoite – menestys seuraavissa arvokisoissa – luodaan tälle projektille organisaatio (valmentajat ja urheilijat) sekä allokoidaan resurssit. Resurssien hankkimisessa liiton varainhankintayhtiö kestääkin vertailun mihin toimialaan tahansa.
Mutta, mikä on rakkaan järjestömme hyvinvoinnin tila näiden huippuhiihtoprojektien takana? Ilmastonmuutoksen vaikutuksia hiihdon tulevaisuuteen ei ole osattu tai haluttu juurikaan pohtia. Samaan aikaan Hiihtoliitto on luovuttanut kansalaisten suksilla liikuttamisen roolin Suomen Ladulle. Liiton jäsenseuroista vain muutamat kykenevät houkuttelemaan uusia harrastajia toimintaansa. Lisenssiurheilijoiden määrän kehitys on lievästi sanottuna huolestuttava. Vapaaehtoistoimijoista on huutava pula. Huolimatta siitä, että Hiihtoliittoakin usealla miljoonalla eurolla rahoittava opetus- ja kulttuuriministeriö vaatii tänä päivänä tietoja jäsenmääristä ja toiminnan kansanterveydellisistä vaikutuksista, näyttää jäsenhuollon käsite olevan täysin marginaalissa. Seuratoiminnan kehittämiseen on sentään viime vuosina ohjattu liitossa jonkin verran henkilöstöresursseja.
Mikä on järjestöjohtamisen tila rakkaassa lajiliitossamme? Huippuhiihdon arvokisaprojektit ja niihin liittyvä varainhankinta hallitsee diskurssia. Onkin syytä kysyä mikä on Hiihtoliiton ja koko suomalaisen hiihdon arvopohja? Osa liiton toimijoista on perustellusti vaatinut esimerkiksi jäsenmaksun määräytymisperusteiden uudistamista. Jos liiton seuroiltaan keräämä jäsenmaksu olisi esimerkiksi 10 euroa/seuran jäsen, saataisiin jäsenmaksutuloilla merkittävä resurssi tällä hetkellä vähemmällä huomiolla olevan vapaaehtois- ja seuratoiminnan kehittämiseen.
Hiihtoliiton strategiassa tulevaisuustyön merkitys on huomioitu kohtuullisen hyvin. Ilmastoasioiden osalta avauksia ja painotuksia saa taas hakea suurennuslasin kanssa. Martti Jylhä on ollut tässä teemassa lajin suuri yksinäinen äänitorvi, josta isoimpienkin hiihtotähtien soisi ottavan esimerkkiä. Lajin tulevaisuutta halutaan rakentaa nuoriin urheilijoihin ja seuratyöhön satsaamalla. Ismo Hämäläinen kuvaili Rukalla tulevaisuustyön merkitystä vakuuttavasti. Hän ymmärtää ison kuvan erinomaisesti, tunteen lajin, seurat ja laji-ihmiset – eikä vain Suomessa. Johtajakokemustakin löytyy. Viime kauden jälkeen liitto uudisti organisaatiorakennettaan ja avainhenkilöiden roolituksia. Ne saivat Rukalla jututetuilta hiihtäjiltä ja liiton väeltä pelkkää kiitosta. Hämäläinen itse on pysytellyt taustalla, lähes näkymättömissä. Sama koskee joukkueenjohtajan rooliin siirtynyttä Matti Haavistoa. Kaikki vaikuttavat olevan tyytyväisiä.
Ulospäin tilanne näyttää liiankin seesteiseltä. Johtajuutta on jaettu, ja kaikille riittääkin työsarkaa, mutta johtajuus ei näy. Otsikot, fokus ja rahoituksen perusta ovat edelleen tiukasti vain Pärmäkosken ja Niskasen varassa. Heidän hyvä menestyksensä Rukalla jätti ison kuvan ongelmat vieläkin vahvemmin taka-alalle. Organisaatiouudistuksilla on vain siistitty latvaa. Runko ja juuret ovat edelleen heikot.
Juuri tätä juttua kirjoitettaessa Hiihtoliitto tiedotti käynnissä olevasta brändiuudistuksestaan seuraavasti: ”Suomen Hiihtoliitossa on meneillään brändin kirkastusprosessi. Työn tavoitteena on päivittää hiihtolajeihin liittyvät mielikuvat, saada lisää osallistujia seuratoimintaan ja tapahtumiin sekä innostaa erityisesti lapsia ja nuoria hiihtolajien pariin. Brändin päivitystyötä tehdään yhteistyössä Avidlyn kanssa.”
Lumilajit voivat saada kansan liikkeelle, mutta siihen tarvitaan nyt aivan muunlaisia eväitä ja toimenpiteitä kuin pr-toimisto. Markkinatemppujen sijaan suomalainen hiihtourheilu tarvitsee tukea ruohonjuuritason vapaaehtoiseen seuratyöhön. On aika kääriä hiihtohaalarin hihat ja alkaa hommiin.
Norjalainen lajiyhteisö avasi toimintamallejaan Vikersundin mäkimontussa. Kaiken keskiössä ovat avoimuus, yhteistyö ja liiton taloudellinen tuki.
Mäkihypyn Raw Air -kiertueen päätöskisa Vikersundissa tarjosi mahdollisuuden selvittää, miten mäkihypyn elinvoimaisuus on turvattu naapurimaa Norjassa.
Vikersundin kylässä, tunnin ajomatkan päässä Drammenin kaupungista vietettiin jälleen yhtä norjalaista talviurheilujuhlaa. Lentomäen kisa keräsi Vikersundin mäkimontun täyteen iloisia ja punaposkisia mäkihypyn ystäviä – Norjasta ja Puolasta. Uusittu lentomäki sai suomalaisen lajiniilon kateudesta vihreäksi. Tarpeeksi toivuttuamme aloimme selvittää, mitä vuonon perukoilla oikein tehdään. Kuten yleensä elämässä, ei Norjan mäkihyppy-yhteisölläkään taida sittenkään olla hallussaan suurta salaisuutta. Tarvitaan vain oikea annos yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.
Ennen sunnuntain päätöskisaa mäkimontun täyttivät kymmenet norjalaislapset, jotka kisasivat oman Mini Raw Air -kisansa. Norjan hiihtoliiton luottamusjohto ja kaikki Norjan mäkimaajoukkueen kärkihyppääjät olivat paikalla kannustamassa tulevaisuuden toivoja. ”Maajoukkuehyppääjillämme on äärettömän suuri merkitys esikuvina ja roolimalleina, jonka he myös itse hienosti ymmärtävät”, kertoo Norjan hiihtoliiton mäkihyppyjaoston puheenjohtaja Bente-Lill Romøren. Romøren kiittelee maan huippuhyppääjien avoimuutta ja vuorovaikutustaitoja, joita liitto on vahvistanut myös koulutuksella. ”Mäkihyppy on suurta viihdettä, ja huipputasolla jokaisen toimijan on ymmärrettävä roolinsa suurta yleisöä ja mediaa kohtaan.”
Maan hiihtoseurat saavat omalta liitoltaan myös konkreettista apua. Siinä missä Suomen Hiihtoliitto tarjoaa jäsenseurojensa vapaaehtoisille lähinnä maksullisia – jos toki laadukkaita – koulutuksia, auttaa Norjan Hiihtoliitto omia seurojaan monilla muilla konkreettisilla tavoilla. ”Seuramme 20 aktiivista nuorta hyppääjää on saanut viime vuosien aikana liitolta avustuksena suuren määrän suksia ja monoja”, tyttäriensä Ingridin (11) ja Ingeborgin (8) kanssa Vikersundin Mini Raw Airiin kisaamaan tullut Elverum HOPP:n Jakob Låte kiittelee.
Mäkihyppyvarusteet ovat tunnetusti arvokkaita eikä niitä saa urheiluliikkeen hyllystä. ”Liittona olemme tiedostaneet oman roolimme. Suoranaisten välinelahjoitusten lisäksi toimimme myös välineiden maahantuojana ja välitämme niitä sitten edulliseen hintaan seuroille”, Romøren paljastaa. Jakob Låte arvioi oman seuransa suksivarastossa olevan yli 60 paria suksia.
Romøren nosti esille myös kansainvälisen yhteistyön merkityksen mäkihypyn kehittämisessä ja sen suosion vahvistamisessa ja toivotti suomalaiset seurat junioreineen lämpimästi tervetulleeksi Norjaan nuorten ja lasten mäkihypyn kesäleireille harjoittelemaan yhdessä norjalaisten kanssa. ”Aiempina kesinä leireille on jo osallistunut mm. kanadalaisia ja ruotsalaisia nuoria”, Romøren kertoo.
Naapurimaista opin hakeminen on muutenkin noussut esille suomalaisessa talviurheilukeskustelussa juuri tänä talvena. Hiihdossa on korostettu yhteisharjoittelua sekä hyvää ja tiivistä maajoukkuehenkeä yhtenä tärkeänä Norjan ja Ruotsin menestystekijänä, josta myös Suomen olisi syytä ottaa oppia. Iivo Niskanen avautui viime viikonloppuna samasta aiheesta todeten, että Suomen kannattaisi hakea Norjasta mallia valmennuksen toimintamalleihin. Tämä keskustelu ja avaukset ovat erittäin tervetulleita, ja voikin kysyä, miksi ne ovat nousseet kunnolla esille vasta nyt?
On tyypillistä, että Suomessa keskustelu kansainvälisestä yhteistyöstä typistyy siihen, että pitääkö hankkia ulkomaalaisia (pää)valmentajia. Kuitataan, että onhan meillä jo ollut Dalen ja Mitter, mitä uutta siinä on? Oikeasti pitäisi puhua ja lähteä kehittämään rakenteellista, pitkälle seuraavien arvokisojen yli lajien tulevaisuuteen suuntautuvaa yhteistyötä seura- ja junioritasolta alkaen. Valmennuksen osalta Iivo Niskasen kommentissa valmennuksen toimintamalleihin liittyvästä yhteistyöstä on myös kyse juuri tästä rakenteellisesta yhteistyöstä. Pelkkä valmentajavaihto voi olla jopa haitallista, jos jo itse toimintamalleissa on kehitettävää. Ja varsinaista eri lajien kansainvälisesti korkeatasoista valmennusosaamista Suomesta löytyy omastakin takaa.
Pohjoismaisten lajien kansainvälisetkin piirit ovat pienet, ja on kaikkien hiihtourheilumaiden etu, jos lajeja kehitetään mahdollisimman tiiviillä yhteistyöllä. Juniori- ja seuratasolla tämä yhteistyö on vieläkin tärkeämpää ja varmasti helpompaakin kuin maajoukkuetasolla. Kuinka paljon tällaista yhteistyötä on tähän mennessä tehty Suomesta käsin? Ilmeisestikin hyvin vähän.
Mäkihyppy on kansainvälisesti pieni laji. Lajissa on kuitenkin vahvaa viihdearvoa, joka on näyttävien olosuhteiden, yhä laajemman tason ja tv-näkyvyyden kautta kehittynyt nopeasti viime vuosina. Lajissa on muutama avainmaa luontaisine lajiin sopivine olosuhteineen, perinteineen ja osaamisineen. Suomi on edelleen yksi näistä maista. Pelkästään suhteessa muihin talvilajeihin kansainvälisen mäkihypyn piirissä täytyy kuitenkin tehdä yhä kovemmin töitä lajin suosion ja vetovoiman vahvistamiseksi – olipa kyse harrastajamääristä, tv-näkyvyydestä tai sponsorituloista. Osaamisen jakaminen yli rajojen on tähän voimavara ja mahdollisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä.
Viime vuosina mäkihyppy on vahvistunut ja kehittynyt kansainvälisesti erityisesti suurten maiden – Puolan, Saksan ja Japanin – johdolla ja niiden menestyksen vauhdittamana. Puolan viime vuosien mäkihyppybuumi hakee vertaistaan. Laji on yhdessä EU:n suurimmista maista urheilulajien suosiossa selvä kakkonen heti jalkapallon jälkeen, ja Kamil Stoch ja muutkin maajoukkuehyppääjät kansallissankareita. Puolassakin lajin tulevaisuus nykyisen kultaisen sukupolven jälkeen herättää kuitenkin huolta. Menestysvuosina junioritoimintaan ja lajin olosuhteiden kehittämiseen ei ole panostettu riittävästi. Puolakin siis tarvitsee mallia, osaamisen jakamista ja yhteistyötä muiden mäkihyppymaiden kanssa.
Norja ja edelleen Suomikin ovat olosuhteiltaan ja perinteiltään mäkihypyn ne kaikkein luontaisimmat keskukset. Talvisia harjoitteluolosuhteita mäkineen löytyy maista lukuisia. Kuopion Kiina-yhteistyö kertoo, että tästä on Suomelle vientituotteeksikin, jolle on käyttöä olympialaisiin omalla totalitaarisella suurvaltatyylillään valmistautuvan Kiinan lisäksi varmasti myös lajin nykyisissä valtamaissakin. Edelleen mäkihypyn taantuman kourissa olevan Suomen kannalta tärkeintä mäkihypyn kansainvälisessä yhteistyössä on kuitenkin se, miten sen kautta voidaan viedä suomalaista mäkihyppyä eteenpäin. Aivan kuten hiihdossa, Norja on Suomelle se kiinnostavin ja läheisin kumppani, jonka kanssa kannattaa yhdistää voimia. Romørenin kutsu suomalaisille junioreille kesäleireille Norjaan on esimerkki, josta voidaan lähteä liikkeelle vaikka jo heti ensi kesänä.
Romøreninkin korostamaan mäkihyppääjien esikuva- ja roolimallitehtävään liittyen Vikersundissakin vahvistui, että viime vuosien suomalaisesta menestystaantumasta huolimatta suomalaisen mäkihypyn kansainvälinen arvostus, kiinnostus sitä kohtaan ja suomalaishyppääjien esikuvapotentiaali ei ole kadonnut mihinkään. Nykäsen ja Ahosen legendastatus ja menestys kantavat edelleen, ja Antti Aallon noususta top 20 – hyppääjäksi iloitaan aidosti koko kansainvälisessä mäkihyppyperheessä. Eri maiden fanien keskuudessa Antti on itse asiassa melkoisen suosittu hyppääjä. Omanlaistansa vahvaa esikuvaroolia on myös Eetu Nousiaisella. Puolalaismedian edustajat kertoivat Eetun olevan todella korkealla puolalaisten teinityttöjen unelmien poikaystävä -rankingissä. Ja urheilijoita fanittavien ja aiheesta somen kautta aktiivisesti ääntä pitävien teinien vaikutusvaltaahan ei kannata aliarvioida minkään urheilulajin kehitys- ja vetovoimanäkymiä arvioitaessa.
vtyyli puhuu ja pisteyttää 